Asuimme rivitalossa, olimme asuneet jo jonkin aikaa. Emme oikeastaan etsineet muuta, mitä nyt mie haaveilin jatkuvasti vielä syrjemmälle muuttamisesta pienestä kylästämme, mutta en uskonut sen oikeasti olevan mahdollista. Mies mainitsi jo joskus keväällä 2014, että viereisellä kylällä olisi tyhjä talo, mutta se meni jotenkin miulta ohi opinnäytetyön tohinassa. Alkusyksystä hän mainitsi asiasta uudestaan ja kiinnostuin, vaikken vieläkään tiennyt, miten sen toteuttaisimme. Selailin nettiä ja mietin jokaisen lähellä olevan talon kohdalla, onkohan se tämä, mutta ei ollut. Sitten Mies lähetti kuvat. Kuvan päärakennuksesta (yllä oleva kuva) ja piharakennuksesta (alla oleva kuva). Mie en tarvinnut muuta: mie olin rakastunut.
Tahdoin nähdä lisää, tahdoin sisälle. Miulle tuli palava halu päästä sinne ja pelkäsin, että joku toinen ehtii ennen meitä. Välittäjä oli yrittänyt myydä taloa jo pitkään, joten hän ei pitänyt kiirettä yhteydenotossa. Saimme odottaa viikkoja ja sitten pääsimme sinne. Syy, miksi kukaan ei ollut halunnut taloa aiemmin selvisi heti ovella: siellä haisi aivan järkyttävästi kissan kusi. Talossa oli ollut n. 30 kissaa ja ne olivat merkanneet talon omakseen, jopa niin pahasti, ettei kukaan halunnut sitä - mutta mie halusin. Edes järkyttävä löyhkä ei estänyt rakkauttani eikä se kamala siivo. Mie näin vain mahdollisuuksia ja unelmia, kun kaikki muut näkivät työtä ja raatamista. Talo kutsui minnuu ja mie ymmärsin sitä. Se oli kuin löytöeläinkodissa oleva eläin, joka halusi, että se kelpaisi jollekin ja kaikki vaan nyrpistivät nenää ja puistattelivat päätään. Mie silitin sen seiniä ja kuuntelin sen tarinaa ja kuiskasin: mie palaan vielä, siusta tulee miun talo. En tiennyt miten sen toteuttaisin, mutta olin sen päättänyt. Ihmeitä tapahtuu ja nyt oli aika meidän ihmeelle. Mie muuttaisin tänne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti