Ihme

Syntyi idea. Miehen ystävä oli kiinnostunut talosta, muttei asumistarkoituksessa vaan sijoituskohteena. Selväähän kaikille oli, että talo ei ollut sellaisenaan asumiskuntoinen: se tarvitsi perusteellisen remontin eikä tuota remonttia tehtäisiin vuodessa eikä edes kahdessa, mutta sisäosat voisi saada kuntoon jo muutamassa kuukaudessa. Ystävä tiesi, että osaamme remontoida. Ystävä tiesi myös, että mie olin mennyttä kalua. Hän ei ymmärtänyt, miten joku voi rakastua tuollaiseen talonrähjään, mutta ei hänen tarvinnutkaan, sillä hän piti meistä ja ajatteli, että saa yhdellä iskulla kaksi kärpästä: sijoituksen ja remontoijat. Mie en vain uskonut mitään todeksi.

Mies ja Ystävä pähkäilivät, mie vain haaveilin. Teini oli kauhuissaan: ei sinne korpeen eikä siihen haisevaan taloon. Eihän se oikeasti ollut kaukana, vain 10 km rivitalosta, mutta kyllä se oli korvessa. Ei sieltä tullut busseja eikä sieltä päässyt kuin omin kulkuneuvoin kavereiden luo. Teini oli järkyttynyt pelkästä ajatuksesta, mie onneni kukkuloilla: se saattaa toteutua. En oikeastaan vieläkään tiedä, miksi Mies halusi sinne, kai se oli se autotallin kutsu. Mies ei ole maalainen sillä tavoin kuin mie olen. Hän ei istu tai kulje ulkona luonnossa ihan siitä ilosta, että se on siinä, eikä hän ainakaan ole erakko millään lailla kuten mie. Mutta hän ajoi asiaa ja jutteli Ystävän kanssa ja niinhän siinä sitten kävi useiden neuvottelujen jälkeen, että Ystävä laittoi tarjouksen menemään ja alkoi odottelu.

Kumpi löysi kumman: me talon vai talo meidät?

Siellä se seisoi viidakoittuneen pihan ympäröimänä. Katto oli tuliterä, punainen, mutta muuten se oli aika säälittävä näky. Maali oli haalistuneen keltainen ja ikkunankarmit valkoiset ja ruskeat, autotallin ovista maalit olivat puolittain pois kuluneet. Se ihan kuin yritti olla piilossa, mutta silti halusi näkyville. Mie tiesin heti: tästä tulee meidän koti.

Asuimme rivitalossa, olimme asuneet jo jonkin aikaa. Emme oikeastaan etsineet muuta, mitä nyt mie haaveilin jatkuvasti vielä syrjemmälle muuttamisesta pienestä kylästämme, mutta en uskonut sen oikeasti olevan mahdollista. Mies mainitsi jo joskus keväällä 2014, että viereisellä kylällä olisi tyhjä talo, mutta se meni jotenkin miulta ohi opinnäytetyön tohinassa. Alkusyksystä hän mainitsi asiasta uudestaan ja kiinnostuin, vaikken vieläkään tiennyt, miten sen toteuttaisimme. Selailin nettiä ja mietin jokaisen lähellä olevan talon kohdalla, onkohan se tämä, mutta ei ollut. Sitten Mies lähetti kuvat. Kuvan päärakennuksesta (yllä oleva kuva) ja piharakennuksesta (alla oleva kuva). Mie en tarvinnut muuta: mie olin rakastunut.

Tahdoin nähdä lisää, tahdoin sisälle. Miulle tuli palava halu päästä sinne ja pelkäsin, että joku toinen ehtii ennen meitä. Välittäjä oli yrittänyt myydä taloa jo pitkään, joten hän ei pitänyt kiirettä yhteydenotossa. Saimme odottaa viikkoja ja sitten pääsimme sinne. Syy, miksi kukaan ei ollut halunnut taloa aiemmin selvisi heti ovella: siellä haisi aivan järkyttävästi kissan kusi. Talossa oli ollut n. 30 kissaa ja ne olivat merkanneet talon omakseen, jopa niin pahasti, ettei kukaan halunnut sitä - mutta mie halusin. Edes järkyttävä löyhkä ei estänyt rakkauttani eikä se kamala siivo. Mie näin vain mahdollisuuksia ja unelmia, kun kaikki muut näkivät työtä ja raatamista. Talo kutsui minnuu ja mie ymmärsin sitä. Se oli kuin löytöeläinkodissa oleva eläin, joka halusi, että se kelpaisi jollekin ja kaikki vaan nyrpistivät nenää ja puistattelivat päätään. Mie silitin sen seiniä ja kuuntelin sen tarinaa ja kuiskasin: mie palaan vielä, siusta tulee miun talo. En tiennyt miten sen toteuttaisin, mutta olin sen päättänyt. Ihmeitä tapahtuu ja nyt oli aika meidän ihmeelle. Mie muuttaisin tänne.